Erään valaisimen tarina

Kartanon Punaisessa Salissa roikkui erikoinen valaisin, joka oli itse asiassa tehty yhdistämällä kaksi täysin erilaista valaisinta toisiinsa. Kehikko oli uusrenessanssityyliä ja mahdollisesti saksalainen tai ruotsalainen. Sen alkuperäiset ketjut olivat kuitenkin kadonneet ja valaisin oli ripustettu kattoon yksinkertaisilla metalliketjuilla. Myös alkuperäinen ölysäiliö ja poltin olivat kadonneet ja tilalle oli istutettu yksinkertaisesti liian iso puristelasinen öljyväiliö pöytävalaisimesta. Polttimen tilalla oli kanta tavalliselle hehkulampulle, sillä valaisin oli jossain vaiheessa sähköistetty. Maininnan ansaitsee kaunis ruusunpunainen kruunukupu 1900-luvun alusta. Toista samanlaista en ollut aikaisemmin nähnyt. Kupu ei kuitenkaan kuulunut tuohon valaisimeen, koska kehikko vaati kookkaamman nimenomaan vestakuupan. Päätin korjata tuon valaisimen vastaamaan mahdollisimman lähelle alkuperäistä. Työn tuloksena ei syntynyt ainoastaan yksi vaan kaksi uutta valaisinta.

Ensimmäinen vaihe oli purkaa valaisin osiin ja puhdistaa kaikki osat erikseen. Kauniit hiotut puikkokristallit olivat todennäköisesti alkuperäisiä ja onneksi ne olivat kaikki tallessa. Irroitin kristallit kehikosta ja pesin ne asianpesuaineella ja vedellä. Seuraavaksi tarvitsi löytää mahdollisimman lähellä tuota tyyliä olevia varaosia puuttuvien tilalla. Onneksi Forssasta löytyi Osto- ja myyntiliike Lindstedt, joka on erikoistunut nimenomaan vanhoihin öljyvalaisimiin. Pengoimme ystävällisen myyjän kanssa laatikoita, ja niistä löytyi kahdenlaisia ketjun osia, joista saatiin kokoamalla kolme pitkää ketjua valaisimen ripustukseen. Liikkeestä löytyi vielä vanha uusrenessanssityylinen kattoon tuleva kiinnitin ja vastapaino. Hioin osat ruosteharjalla ja maalaisin ne kullanvärisellä ruosteenestoaineella. Samasta liikkeestä löytyi myös kehikkoon sopiva vestakuupa ja liekkilasi. Koottuna uusi valaisin pääsi yläkerran porrasaulaan pöydän päälle. Ketjujen pituus riitti sopivasti neljän metrin huonekorkeuteen.

Ruusunpunainen kruunukupu oli niin kaunis, että en halunnut jättää sitä varastoon. Hankin siihen sopivan jalallisen pöytälampun vihreällä öljysäiliöllä. Tuo valaisin antaa erittäin kauniin valon punaisen kuvun ansiosta.

Hiljaisuus, luonto ja järvi - terapiaa mielelle ja keholle

Muistan, kun ensimmäistä kertaa vierailin kartanossamme. En vielä sen omistajana vaan yhtenä kiinnostuneena näkemään, voisiko kartanosta tulla keskus parantamiselle ja eheydelle. Meitä oli tuolloin noin kaksikymmentä eri alan terapeuttia, osalla virallisen lääketieteen koulutus, mutta kaikilla halu tehdä jotain kokonaisvaltaisempaa kuin mitä yksin pystyisimme asiakkaittemme terveyden vuoksi tekemään.Olin asunut koko ikäni kaupungissa mutta jotenkin ymmärsin saman ajatuksen, joka oli esimerkiksi siirtolapuutarhojen perustamisen takana noin 100 vuotta sitten: kiireinen kaupunkielämä vaatii vastapainoksen hiljaisuuden ja kosketuksen elävään, turmeltumattomaan luontoon. Ihminen on osa luontoa vaikkakin hänet on irrotettu tuosta yhteydestään ja laitettu asumaan täysin keinotekoiseen kivikaupunkiin. Eräs mukana olleista terapeuteista totesi nähdessään yhden kartanon vierashuoneista: "Minä tulisin terveeksi jo pelkästään siitä, että saisin nukkua tällaisessa huoneessa."

Vasta myöhemmin sain tietää, että kartanon historiaan liittyi useita lääkäreitä. Ensimmäinen heistä oli arkkiatri Johan Agapetus Törngren, joka hankki kartanon omistukseensa vuonna 1843. Hän asui kuitenkin Laukon kartanossa Vesilahdella. Vasta hänen poikansa Adolf Törngren muutti asumaan kartanoomme. Seuraava lääkäri oli professori Torild Brander (1904 - 1992). Laillistettu lääkäri hänestä tuli 1933 ja hän suoritti useiden erikoisalojen tutkintoja. Hänestä tuli mm. maamme ensimmäinen lapsipsykiatri. Hänen lääketieteellisten julkaisujen määrä oli huomattava, yli 100. Sodan melskeet kuitenkin katkaisivat hänen menestyksellisen lääkärinuransa. Vuonna 1942 hän peri viidesosan kartanosta, joskaan ei päärakennusta, jonka peri hänen vanhin veljensä Einar Brander. Torildin osaksi tuli Raikon kartano, jonne hän perusti maamme ensimmäisen luonnonsuojelualueen. Hän kieltäytyi työtarjouksista pääkaupungissa ja ulkomailla ja omisti loppuelämänsä Raikon monipuolisen luonnon tutkimiseen. Jo kouluaikanaan Kirkkonummella hän oli hyvin kiinnostunut luonnon tutkimisesta. Brander rauhoitti omasta kartanostaan suuria osia 1950-luvulla luonnonsuojelualueeksi. Tarkoituksena oli, että kartano toimisi ekotilana, jossa voidaan harjoittaa maanviljelystä ja metsänhoitoa, mutta luonnoltaan arvokkaat metsänosat kuten lehdot ja suot suojeltaisiin kovalta metsänhoidolta. Hän kartoitti väsymättä alueen luontokohteita ja julkaisi satoja kirjoituksia, mm. perustavaa laatua olevat selvitykset valkohäntäpeurasta sekä piisamista. Lisäksi hän kirjoitti tuhansia artikkeleita sanomalehtiin luonnosta ja luonnonsuojelusta. Hänltä kertyi huomattavia määriä luonnontieteellistä tutkimusaineistoa kuten hyöteis-, kasvi- ja eläinkokoelmia. Viimeinen kartanon asukas, tri. Einar Branderin tytär Marianne Bergroth valitsi myös lastenpsykiatrin uran.

Haluamme jatkossakin pitää hoitotyön esillä kartanossa, yhdistettynä ekologiaan, harmoniaan ympäröivän luonnon kanssa ja sen tervehdyttävien voimien löytämiseen, Päiväkävijöille haluamme tarjota hyvön olon hoitoja ja terapioita kuten hierontaa, vyöhyketerapiaa, aromaterapiaa. Haluamme myös  taiteen olevan osa parantavaa ympäristöä ja tulemme järjestämään konsertteja, taidenäyttelyitä ja taideterapiaa kartanossa. Tulemme mahdollisuuksien mukaan tarjoamaan koulutusta täydentävissä hoidoissa ja taiteessa. Esikuvanamme on Kalifornian Big Surissa toimiva Esalen Instituutti, jonka lumoava luonto ja ammattitaitoiset työntekijät tarjoavat terapeuttisen, tervehdyttävän kokemuksen. Meillä ei ole valtamerta mutta kaunis järvi ja rehevä luonto, jotka tulevat antamaan elämänvoimaa ja harmoniaa kiireen ja stressin keskeltä rauhoittumaan ja tervehtymään tuleville.