Valkoinen kartano järven rannalla oli nähnyt kaikenlaista viimeisen 400 vuoden aikana. Nuijasodan voittaja Kaarle IX oli lahjoittanut sen sotapäällikölleen vuonna 1606. Isovihan aika. Tulipalo. Kansalaissota ja punaisten saapuminen. Evakkojen majoitus. Viimeisen 20 vuoden ajan kartano oli nukkunut Ruususen untaan hylättynä, kantaen yhä muistoja edellisistä omistajistaan: yläluokkaisesta elämästä juhlineen, tennisotteluineen, souteluineen järvellä. Lasten äänet portaissa. Musisointi Suuressa Salissa. Palvelijat, jotka nöyrinä täyttivät herrasväen toiveet. Kaikki tuo lepäsi muistoina vaatekaapeissa, lipastonlaatikoissa, arkistokaapeissa, ikkunaverhoissa, ruokakomeroissa, ullakolla.
Muistan yhä ensivierailuni tuohon maagiseen kartanoon toukokuussa 2009. Sen yläluokkainen ilmapiiri löi vasten kasvoja: sinä et kuulu tänne. Aika kartanossa oli kuin
pysähtynyt, ikään kuin edelliset omistajat olisivat vain poistuneet
lyhyeksi aikaa. Kaikissa viidessätoista sängyssä olivat vuodevaatteet
odottamassa yöpyjiä. Kylpyhuoneissa seisoivat hammasharjat mukeissaan.
Kesänvietto olisi voinut alkaa koska tahansa, sillä päivänvarjot ja
tennismailat olivat tallella. Lapsille oli leluja, soittotaitoisille
nuottivihkoja.
Tuosta vierailusta jäi kuitenkin siemen itämään. Halu päästä osalliseksi ja tutkia tuota historiaa. Pitkien neuvottelujen jälkeen kaupat kartanosta tehtiin maaliskuussa 2011 ja siitä alkoi tutkimusmatka kartanon historiaan.
Tärkein materiaali olivat
kuitenkin sadat valokuvat, kartat, päiväkirjat, kirjeenvaihto ja
asiakirjat, jotka todistavat kartanon historiasta. Näistä voisi ruotsinkielentaitoinen kirjoittaa vaikka kirjasarjan useiden kartanoon liittyneiden sukujen vaiheista historian pyörteissä.
Kartanon tarina on kuitenkin selviytymistarina: miten parinkymmenen vuoden unohduksen aikana syntyneet vauriot saadaan korjattua ja kartanoon palautettua elävä, tämänpäivän elämä kaikkinen mukavuuksineen ja vaatimuksineen. Tämä blogi tulee olemaan sekä historia-, sisustus- että remonttiblogi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti